Vammainen-sanasta

Image courtesy of  rejnith krishnan
www.freedigitalphotos.net

Ei mene usein montakaan päivää, kun törmään siihen, kuinka hankalaa ihmisistä on sanoa vammainen! Sana jotenkin mielletään puhekielen sanaan vammanen, jota käytetään, kun pidetään jotakuta 'idioottina, vähä-älyisenä tai muuten hitaana tajuamaan, mitä puhuja on sanomassa'. Erityisesti nuoriso käyttää sanaa mm. vanhemmistaan tässä tarkoituksessa. Sanaan on tullut siis tällainen lisämerkitys, joka tekee koko sanalle vain tämän merkityksen, vaikka tarkoitettaisiin oikeasti invalidia ja eri tavoin vammaista ihmistä - ilman mitään sivumerkityksiä.

Minä olen ylpeästi vammainen, ilman että olisin mitenkään ymmärtämätön tai vajaa-älyinen! Vammainen on mielestäni parempi sana kuin vajaakuntoinen-sana, johon sisältyy enemmänkin vajavuutta ja jonkin asian puuttumista. 

Ihmiset osittain tahtomattaankin varovat sanomasta sanaa vammainen, aivan kuin pelkäisivät sen loukkaavan vammaisia. Tämä varovaisuus kääntyy kuitenkin itseään vastaan, ja ihan tavallisesta sanasta on tullut välteltävä. Sama kohtalo on ollut sanoilla homo ja neekeri. Toki mainittuihin sanoihin sisältyy historiallisestikin enemmän tahallista loukkaamista ja ihmisten nimittelemistä . 

Eihän vammaisia tahallisesti loukata, ei vain tulla ajatelleeksi asioita vammaisen kannalta, ja siksi vammainen on aina se kiviriippa ja ilonpilaaja - ääneen lausumatta. Eihän kukaan halua syytettä syrjinnästä ja siksi vammainen on yksin. Kaikki siirtävät tuolit reilusti kauemmaksi, jotta oikein näyttäisi siltä, että on huomattu ja että vammainen henkilö horjuvine liikkeineen tai pyörätuoleineen mahtuisi kunnolla ja että on tosiaan oltu huomaavaisia. Sitten aletaan keskustella terveen vierustoverin kanssa muka tärkeästä asiasta, ja vammainen joutuu istumaan itsekseen - vammaisen kanssa ei voi kuitenkaan keskustella kovinkaan järkevästi. Tai työpaikalla varataan illanistujainen ravintolasta, johon ei pääse hissillä, ja sitten tullaan ohottelemaan, että enpä tullut ajatelleeksi! Tämä tahaton loukkaaminen on minusta jopa enemmän loukkaavaa, varsinkin kun se ei ole johdonmukaista: Huomaavaisuus ja näyttävä paikan raivaaminen eliminoi kuulumisen muihin ja siirrytään kauemmas, vaikka voisi hyvin kuunnella taukotilan keskustelua muiden mukana ja ilman keskeytyksiä. Toisessa tilanteessa ei sitten muisteta, että joku tulisi pyörätuolilla.

 Ehkäpä helpommalla pääsee, kun siirtyy suosiolla työstään eläkkeelle.

Mielestäni se, ettei asialle uskalleta antaa oikeaa nimeä, tekee siitä erottelevan ja syrjivän ainakin vammaisen kohdalla. Asenteet ja tavat, uskomukset ja käsitykset ovat syvällä ihmismielessä ja elävät usein omaa elämäänsä, eikä niitä niin vain sanomalla muuteta - ei vaikka vammainen itse vaatisi sanomaan itseään suoraan ja koruttomasti vain vammaiseksi.

Sana vammainen sisältää eräänlaisen velvoitteen olla jotenkin avuksi. Minä vammaisena haluaisin olla itsenäinen, vapaa, omatoiminen ja riippumaton kaikesta siitä tarjotusta avustamisesta ja avusta, mihin nykyään joudun yleensä vastaamaan myöntävästi. Ylpeyden ja sinnikkyyden tilalle on tullut nöyryys ja alistuneisuus. Koen olevani pyörätuoleineni tavallaan vapaata riistaa ihmisten kohteliaisuudelle ja säälin tunteille: minua ei koskaan loukata eikä kukaan koskaan kysy suoraan sairaudesta tai yleensä mistään. Poikkeuksen tekevät lapset, mutta lasten vanhemmat usein vaientavat aidon kiinnostuksen ja uteliaisuuden.

Toinen ihmisryhmä ovat sitten kaikkein läheisimmät, jotka ovat nähneet minut terveenäkin. Heille puolestaan pitää aina korostaa sitä, etten todellakaan pysty tekemään jotain ja tarvitsisin siinä oikeasti apua. Kun sitten olen itsekin melko sinnikäs ja viimeiseen asti yritteliäs, on läheisimmillä usein harhakäsitys, etten apua tarvitsekaan. He ovat kateellisia saamistani eduista ja tukitoimista. Heidän mielestään olen vain saanut vammaisuudesta tekosyyn tekemättömille kotitöille tai hyvän lapsenpiian, että voi itse harrastaa, olla aina pois kotoa, sillä eihän se sieltä mihinkään katoa. Itsekkyys ennen kaikkea!