Luonto voimauttaa

Oulun seudun neuroyhdistys järjesti 30.7.2016 koko perheen "Voimaa luonnosta!"-ulkoilupäivän  Liminganlehden luontokeskuksessa. Päivän alkajaisiksi osallistujille tarjottiin kahvit ja kerrottiin infoa sekä yhdistyksestä että Liminganlahden luontokeskuksesta. Alkupuheenvuorojen jälkeen osallistujat jakautuivat kahteen ryhmään, bongareihin ja melojiin. 

Bongareille piti alun perin olla bongauskilpailu, mutta toisen oppaan puuttuessa koko porukka bongasi samassa joukkueessa. Liminganlahden luontoon ja linnustoon voitiin tutustua rauhassa ilman kilpailupaineita ja kaikki palkittiin. Bongarit saivat asiantuntijan opastuksella perusteellisen kuvan alueella kesälläkin pesivistä linnuista, ja porukka bongasi mm. merikotkan, ruskosuohaukan, merihanhia, räyskän, ruokin, riskilän, liron, haapanan ja räystäspääskyn. Mukana ollut opas auttoi oikeaan suuntaan kiikaroimisessa ja lajien nimeämisessä.

Melojat siirtyivät autoilla luontokeskuksesta 12 km:n päähän Temmesjoelle, jossa kaksi ohjaajaa Pikkulahden luontopalveluista odotteli melontaliivien, kajakkien ja ohjeiden kanssa. Monet osallistujista olivat ensikertalaisia ja siksi melko jännittyneitä siitä, kuinka säilyä melontaretkestä kajakin kaatumatta. Kuvaaminen jätettiin varmuuden vuoksi mukana olleiden perheenjäsenten vastuulle, jos onnistuisi kaatamaan kajakin.

Alkuopastuksen jälkeen siirryttiin yksipaikkaisiin kajakkeihin ja se oli odotettua vakaampi meloa. Ensijännityksen lauettua kaikki näyttivät olevan kuin vanhoja tekijöitä ja joen täytti rentoututut puheensorina. Noin neljä kilometriä pitkä melontareissu jäi konkreettisesti lihasmuistiin, kun melonnan kierreliike alkoi tuntua selkälihaksissa, joita ei ollut ennen kovin liikutellut.

Sää suosi osallistujia, kun retken ajan oli selkeä taivas ja sadekuuro alkoi vasta matkalla luontokeskukseen. Melominen kasteli kuitenkin, kun melaa pitkin kertyy vettä aukkopeitteeseen ja siitä tihkuu vettä syliinkin.

Kaikilla oli hauskaa ja iloinen jutustelu kuului kaikkialla. Päivän päätteeksi luontokeskuksessa nautittiin herkullinen lounas ja kaikki saivat mukavan muiston täydellisestä kesäpäivästä!

Pyörätuolitanssi

Olen käynyt pyörätuolitanssissa syksystä lähtien ja todella suosittelen! Sen innoittamana menin ravintolan tanssilattiallekin pyörätuolilla. Ja sain kuin sainkin ihan oudolta ihmiseltä kehuja! Tanssi on hauskaa ja musiikki tekee mielialalle hyvää! Pyörätuolilla musiikin tahdissa liikkuminen vaatii sopivasti myös aivotyötä.

 Toivoisin, että saisin harrastukseeni aviomiehen tanssipariksi niin voisimme tehdä jotain yhdessä ja vaikka osallistua aloittelijoille tarkoitettuihin kilpailuihin. Kun saisi edes kerran mukaan, niin näkisi kuinka innoittavaa se on. Tiedän, että aviomieskin pitää tanssimisesta, mutta minun kanssani se ei oikein onnistu perinteisellä tavalla. Ja siksi kulkee itsekseen tanssimassa. 

No tänä maanantaina sain mieheni mukaan tanssimaan, lupasi tulla katsomaan. Ensin ajattelin, että hän mököttää vain nurkassa enkä aluksi muuta toivonutkaan. Kuitenkin sillä kerralla tanssijoita oli vähemmän, ja ohjaajamme sai houkuteltua mieheni mukaan. Loppujen lopuksi tanssimme ensin valssia, sitten tangoa ja vielä sambaa. Sambasimme niin paljon, että minulla oli voimat todella vähissä. Se ei kuitenkaan menoa haitannut ja mukavaa oli. 

Mieleni täyttyi toivon pilkahduksesta: jospa saisin hänet mukaani toisellakin kerralla...!!!

Meistä tehtiin toukokuun lopussa myös juttu Kalevaan:
Minusta videoklippi antaa hyvän käsityksen harrastuksesta. BAILAMOS!!!
http://www.kaleva.fi/…/nain-sujuu-bailamos-pyoratuol…/3282/…#
ja tässä kuvia
http://www.kaleva.fi/uutiset/galleriat/tanssiminen-onnistuu-myos-pyoratuolilla/9141/2453386/

Syysmietteitä

Kävin eilen ensimmäisen kerran tutustumassa uuteen harrastusehdokkaaseeni, pyörätuolitanssiin. Ensimmäinen ongelma on tietenkin itse lähteminen. Toinen ja melko vaikea ongelma on kaverin saaminen mukaan. Pyyntöihini suhtauduttiin torjuvan ennakkoluuloisesti. En aio kuitenkaan lannistua ensimmäiseen vastoinkäymiseen, koska eilen vetäjä ei ollut oikein tottunut toimimaan pyörätuolitanssijoiden kanssa eikä osannut suhtautua siihen, että olinkin yksin. Toivon asian korjaantuvan varsinaisten valmentajien tullessa paikalle. Ainakin seuran nettisivujen mukaan harrastuksen voi aloittaa yksinkin.

Itse koen, että jotain pitäisi tehdä. Liikkuminen on tärkeää liikuntaesteisenäkin, mutta sen pitää olla mielekästä. Tähän asti se ei ole aina ollut sellaista, eikä mielekkyys synny välttämättä omanlaistensa kanssa tai terapeuttien seurassa tekemisestä, vaikka ajattelisi kuinka järkevästi tahansa liikkumisen henkisestä ja fyysisestä annista. Olen muutenkin sairauteni kanssa ollut aika sulkeutunut. En vain saa mielihyvää itseni tuntemusten vertailemisesta toisten tuntemuksiin. Käyn omanlaisteni jutuissa varmaan vain saadakseni vinkkejä tukien ja muiden etuuksien hakemiseen.

Tietenkin liikun fysio- ja ratsastusterapiassa, mutta ne tuntuvat jotenkin enemmän työltä, koska ne ovat kuntoutusta. Tuolle sanalle pitäisi kyllä tehdä jotain. Minusta sana sisältää epätoivoisia mielikuvia turhaan tehtävästä työstä. Mitä järkeä on KUNTOUTTAA henkilöä, joka on parantumattomasti sairas, vailla oikeasti lupausta paremmasta tulevaisuudesta, ja myös jotenkin sopeutunut ajatukseen siitä, ettei mikään kuitenkaan auta. Pään sisällä tämän sanotaan olevan, mutta vapaaehtoiselta kuntoutus ei kuitenkaan tunnu. Minusta kuntoutus on enemmän velvollisuus ja jäänne jostain 70-luvun vammaispolitiikasta, jolloin ajateltiin vammaisten olevan vailla omaa tahtoa ja itsenäisyyttä. Terve kuntouttaja on kuitenkin aina terve ja vammainen vammainen, sille tosiasialle ei voi mitään, kuntoutettiinpa sitten kuinka tahansa.

Muutkin tekevät, mitä haluavat. Tiedän, että omista haluista kaikki olisi kiinni. Nyt olen ottanut ensimmäisen askeleen kohti tervettä itsekkyyttä ja lupaan, ettei se jää siihen. Toinen ulkomaanmatka vuoden sisällä on vain alkusoittoa. Matkojen ainoa epäitsekkyydestä kertova elementti on omien lasteni ja vanhempieni mukanaolo. Minä haluan jakaa kokemukset heidän kanssaan, en kahmia kokemuksia vain itselleni. Muistot ovat tärkeitä, ja niitä haluan antaa lapsilleni omien isovanhempiensa seurassa. Siitä kun ei tiedä, kuinka kauan niitä voi syntyä.

Sain muuten vinkin toisestakin harrastuksesta. Siitä en kyllä tosin tiedä vielä tarpeeksi, en hinnoista, en toteutusmahdollisuuksista, mutta kerron siitä jahka ne selviävät. Keskitytään nyt tanssimaan. Tanssiseura järjestää pyörätuolitanssileirin marraskuussa, ja olen jo ilmoittautunutkin siihen.