Vammaistuet

Vammaisetuudet tukevat vammaisten ja pitkäaikaisesti sairaiden henkilöiden itsenäistä selviytymistä ja elämänlaatua. Vaikeasti sairas tai vammainen voi myös saada Kelan tukemaa kuntoutusta. Myös apuvälineitä myönnetään osana kuntoutusta.

Lapselle
Alle 16-vuotiaan vammaistuki on tarkoitettu lapselle, joka sairauden tai vamman takia on vähintään 6 kuukautta hoidon, huolenpidon ja kuntoutuksen tarpeessa niin, että se sitoo perhettä enemmän kuin samanikäisen terveen lapsen hoito. Lisäksi hoidon tulee aiheuttaa erityistä rasitusta.
Alle 16-vuotiaan vammaistuki

Aikuiselle
16 vuotta täyttäneen vammaistuki on tarkoitettu vammaiselle tai pitkäaikaisesti sairaalle henkilölle, jonka toimintakyky on heikentynyt vähintään vuoden ajan. Lisäksi sairauden tai vamman tulee aiheuttaa haittaa, avuntarvetta, ohjauksen tai valvonnan tarvetta.
16 vuotta täyttäneen vammaistuki

Eläkeläiselle
Eläkettä saavan hoitotuki on tarkoitettu vammaiselle tai pitkäaikaisesti sairaalle eläkeläiselle, jonka toimintakyky on heikentynyt vähintään vuoden ajan ja jolle sairaus tai vamma aiheuttaa viikoittain avuntarvetta tai ohjauksen ja valvonnan tarvetta.
Eläkettä saavan hoitotuki

Lähde: www.kela.fi

Apuvälineet ja asunnon muutostyöt

Tähän postaukseen haluaisin enemmän interaktiivisuutta. Kertokaa kommenttiriveille, mitä apuvälineitä on ja miten aktiivisesti niitä käyttää. Aloitan omalla apuväline-, tuki- ja muutostyökartoituksella. Olen laittanut luetteloon kaikki asiat, joista koen saavani apua tai joiden hakemisessa olen vedonnut ms-tautiini. Täydennän listaa, kun huomaan jotain puuttuvan.

Minulla on 

• tukikaiteet pesuhuoneessa (n. 2005 lähtien)
• liuska talon etupuolella (v:sta 2008 tai 2009)
• sähköinen ulko-oven avaaja (V. 2008)
• kävelykeppi taisi olla ensimmäinen liikkumisen apuväline (aluksi oli vain laukussa kokoontaitettuna)
• kokoontaitettava kävelykeppi oli hyvä matkatavara moottoripyöräreissulla 2015
• mutkaveitsiä (leikkaan niillä aina)
• paksupäinen kuorimaveitsi (on todella usein käytössä)
• Ikean pitkä kenkälusikka jokaisen ulko-oven edessä
• leikkuulauta/purkkipidike (leikkaan esim. perunat piikkien avulla)
• napinlaittokoukku
• pyörätuoli (päivittäisessä käytössä vasta 2011 alkaen)
• rollaattori
• suihkutuoli (käytän toisinaan)
• sähkömopo (etupäässä kesäaikaan käytössä kauppareissuilla, kun sillä pääsee sisällekin)
• autoveronpalautus v. 2007 ja 2012 ja 2015 (ei ole tosin vielä käytetty)
• vammaisen pysäköintilupa (usein käytössä)
• kuljetuspalvelut virkistysmatkoihin ja työmatkoihin
• henkilökohtainen avustaja vuodesta 2009 (ensin 10, sitten 20, sitten 30 ja sitten 50 tuntia kuussa)
• tietokoneen rullahiiri näppäimistön alle (aika vähän käytössä ja pitäisi palauttaa)
• äänikirjojen lainaus ja kuuntelulaite, mutta tähän on tullut hyviä sovelluksia ainakin android-puhelimelle eikä enää tarvitse kuljettaa kömpelöä laitetta mukana erikseen
• clas ohlsson, Hongkong, select.fi ovat edullisempia paikkoja kuin respecta ostaa monia pienapuvälineitä
• kännykkämuistutukset
• googlen kalenteri
• dropbox-pilvipalvelu
• työolosuhteiden järjestelytuki työnantajalle n. 2002 ja 2012 (ensin dokumenttikameraan ja videoprojektoriin, sitten sähköisiin ovenavaajiin)
• polvituki oikeaan jalkaan (vasempaan sovitusaika lähiaikoina)
• vammaistuki
• osatyökyvyttömyyseläke 
• NicerDicerPlus (on oivallinen salaatin pilkkoja)
• kännykän "puheesta kirjoitukseksi" -ominaisuus eikä enää tarvitse sohia tekstin kirjoittamisen kanssa

~30 vuotta yhdessä, mistä 23 mäsänä

Kesä 2015 oli ainakin minulle hyvä säiden suhteen. Jaksoin tehdä itse paljon enemmän enkä tarvinnut säännöllisesti henkilökohtaista avustajaa varsinaisen avustajan kesäloman ajaksi. 

Sadetta en olisi ihan noin paljon kaivannut, mutta lämpötila oli minulle näin jälkikäteen ajateltuna aivan sopiva. Tietysti sitä itsekin sortui voivottelemaan alhaista lämpötilaa, mutta en todennäköisesti olisi tehnyt kahta tuhannen kilometrin moottoripyöräreissua hellesäässä. 

Myös parisuhde ja perhe-elämä on saanut uutta virtaa yhteisen tekemisen kautta. En olisi puoli vuotta sitten uskonut, että moottoripyörä voisi olla hyväksi suhteelle. Silloin kun mies joulukuussa sen osti, ajattelin sen vain pahentavan tilannetta ja lisäävän yksinäisiä aikoja lasten kanssa. Kuitenkin koko kesän on jokainen perheenjäsen saanut vuorollaan laatuaikaa isän/aviomiehen kanssa. 

Seksikin on ollut tämän kesän aikana hyvää ja nautinnollista. Syksyllä ja talvella pitää pystyä ylläpitämään se eikä antaa väsymykselle, laiskuudelle tai muulle yhtä huonolle tekosyylle periksi. Mikään ei suju jos seksi ei suju. Kauna ja ikävät ajatukset peittävät hyvät asiat ja kiintymyksen. Ja vaihtamalla se ei parane, usko pois.

Moottoripyöräreissu osa 2: Saariselkä

Olimme pari viikkoa sitten päättäneet lähteä Jänkhällä jytisee -tapahtumaan Saariselälle elökuun puolivälissä. Päätimme yllättää siellä olevat tutut emmekä ole kertoneet heille suunnitelmistamme etukäteen. - pitää ottaa hauskuus irti pienistäkin asioista, kyllähän ne naamat näkemisen arvoisia ovat. Kaverini Jenni lupasi katsoa lapsia pe-su ja jopa säästä on luvattu sateetonta. Mikäpä mukavampi tapa lopettaa moottoripyöräkausi!

Matkasta päätettiin olla kertomatta etukäteen ja siksi kerron siitä vasta näin jälkikäteen. Laukku on pakattu, ja perjantaina startattiin klo 12. Matkaa on tiedossa n. 450 km. Hotellihuone varattiin Riekonlinnasta kahdeksi yöksi. Mp-reissujen suunnittelussa alkaa olla jo konkari!

Paraati Inariin oli hieno kokemus. Letka oli kestänyt kuulemma 10 - 15 minuuttia, ja Saamelaismuseossa Inarissa meidät otettiin ystävällisesti vastaan. Paluumatkalla kävimme Kaunispäällä. Hienot olivat maisemat ja aurinkokin alkoi lauantai-iltana paistaa ja paistoi koko sunnuntain. Reissu oli niin mukava, että ensi vuonna haluaisin lähteä uudestaan!

Ja miten tähän MS liittyy? Takaboxissa oli kokoontaitettava kävelykeppi, että kävely sujui taukopaikoissa. Tämä viileä kesä on hillinnyt MS-frendiäni niin, ettei voinnissa ole valittamista eikä pyörätuoli ole välttämätön apuväline ollut koko kesänä. Oikea jalkakin meni varsinkin aamupäivästä istuimen yli ihan helposti, ja sitten kun väsyi, niin kädellä tai miehen auttamana. Ja vielä varmistukseksi, jos selkä väsyy, minä olin kyydissä ollessani vyöllä kiinni - ainakin psykologisesti se toimi. Kun lihasten väsyminen voi johtua joskus myös siitä, että turhaan jännittää sitä, kun pelkää etukäteen, että väsyy.

Liitän tähän kuvakaappauksen meistä erään paraatia kuvanneen facebook-videosta. Kyllähän minä ihan motoristista menin niin kuin muutkin... Rohkaiseva juttu oli myös alkukesästä lukemani juttu, johon tässä linkki: http://yle.fi/uutiset/video_halvaantuminen_ei_estanyt_ullan_moottoripyoraunelmaa__pystyn_siihen_mihin_muutkin/8066203

Moottoripyöräreissu Poriin

Alun perin sanoin vain vitsinä, että milloin minä pääsen moottoripyörän kyytiin, kun molemmat lapset ovat olleet jo sen kyydissä. Sitten heitin, että käydään vaikka Pori jazzeilla...

Siitä se sitten lähti liikkeelle: ensin ostettiin torista puku, sitten sadepuku ja kypäräpuhelin. Varasin hotellista huoneen 11. -13.7. sekä sovin isän ja äidin lapsia katsomaan. Nyt jo jännittää, kuinka jaksan lähes 550 kilometrin matkan (yht. yli tuhat kilometriä), kun oikea jalka ja käsi väsyy. Sitä varten laitettiin vyö, joka edes psykologisesti saa olon turvalliseksi.

Mutta ei mitään uskalla, jos ei edes kokeile. Kaverit ovat kovasti rohkaisseet, ja ainahan voi tulla junalla takaisin, jos tulee ongelmia kyydissä pysymisen kanssa. Olen todella tyytyväinen itseeni, jos reissu onnistuu. Vaikka en koskaan tuon jälkeen tekisi mitään vastaavaa, voin muistella reissua ja vuotta 2015, jolloin "the MS" oli ollut osa minua jo lähes 25 vuotta ja silti uskalsin ja jaksoin. Mikolle pitää myös nostaa hattua, että hän ei missään vaiheessa tyrmännyt ajatusta. Rajoitteet ovat vain omassa päässä! Enemmän minulla arveluttaa kuin Mikolla.

Tämä on siis ainakin vielä tehtävä. Tiedättehän sen leikin "Minä en ole koskaan..." ja sitten tehdään se. Toinen asia tässä on se, ettemme ole 12 vuoteen olleet kahta yötä reissussa ilman lapsia. Silloin tuli lapset ja asuntolaina, ja ne tuntuivat pitkään ainoilta yhteisiltä asioilta tässä lähes kolmenkymmenen vuoden yhteiselämässä. Jospa saadaan uutta nostetta myös parisuhteeseen - omasta itsetunnosta puhumattakaan.

Lähtöpäivä on siis 11.7. Jatkan tarinaa kuvin ja tarvittaessa sanoin matkan varrelta...

Vammaiset Euroviisuissa

Olen pohtinut vammaisuuteen liittyviä asioita ennenkin Media ja vammaiset -blogikirjoituksessa. Ajankohtaiset Euroviisut sai tällä kertaa mielipiteet pintaan. Ensinnäkin minusta on ihan hyvä että kehitysvammaiset ovat päässeet näin pitkälle, että edustavat Suomea Euroviisuissa. Suomalaisten rohkeus on askel suvaitsevaisuutta kohti ja antaa esimerkkiä koko maailmalle.

Toiseksi Euroviisu-edustus osoittaa sen, että myös kehitysvammaisilla on vahvuuksia, kykyjä ja taitoa tehdä mitä haluavat. Kilpailuun oli paljon halukkaita tarjolla, mutta kuitenkin Pertti Kurikan nimipäivät päihitti koko porukan ja suomalaiset äänestivät yhtyeen puolesta osoittamalla tällä myös suvaitsevaisuuttaan.

Kolmanneksi Pertti Kurikka ja kumppanit toivat esille Euroviisujen pinnallisuuden ja laskelmoivan kaupallisuuden esittämällä erityyppistä musiikkia ja näin he  kritisoivat samalla koko Euroviisujärjestelmän järkevyyttä. 

Päällisin puolin siis kaikki on kunnossa. Minua ärsyttää kuitenkin se, että vammaisten pitää olla vammaisten näköisiä. Esiintyjillä on päällään samat vaatteet kuin karsinnoissa, hiukset ovat ihan yhtä epäsiistit kuin karsinnoissa. Normaalisti ihmiset kuitenkin olisivat haastatteluissa kunnon vaatteissa, hiukset olisi leikattu ja muutenkin oltaisiin edustuksellisia -  vammaisuudesta huolimatta. Enkä minä tarkoita sliippaamista vaan sitä, että punkkaritkin voivat olla tyylikkäästi punkkareita.

On siis vain syvennetty kuilua vammaisten ja ei-vammaisten välillä. Onko haluttu korostaa sitä, että vammaiset eivät välitä ulkonäöstään? Keräävätkö nämä luonnonlapset säälipisteitä epäsiisteydellään ja yritetäänkö sillä siirtää huomio varsinaisesta musiikkikappaleesta muihin seikkoihin?

Euroviisuissa pärjää ei-suomalaisuudella, aggressiivisella pr-työllä ja jos näillä ei ole saanut näkyvyyttä, olemalla muuten friikki.

Kyllähän on myönnettävä, että Euroviisut on aikamoinen freakshow: keinoja on käytetty vähistä vaatteista hirviönaamiaisiin, homoseksuaalisuuteen ja transuihin. Tänä vuonna ovat vuorossa vammaiset. Vai miten kymmenien laulajien joukosta muuten erottuu?

Tenerife

Matkat saavat aina minut haaveilemaan täyseläkkeestä, ulkomaille muutosta ja tämän kaiken materian muuttamisesta matkalipuiksi. Mitä tällä romulla ja rakennuksilla loppujen lopuksi tekee? Ihailen ihmisiä, jotka uskaltavat tehdä irtioton lämmityskuluista, kiinteistöveroista, vesi- ja sähkölaskuista ja toivoisin minulla olevan siihen samanlaista rohkeutta!

Aina tulee perusteltua sitä sillä. että kun on oma tupa ja oma lupa, lapset pieniä ja niiden pitää elää tutussa ja turvallisessa. Mutta entä minä ja minun tarpeeni tai terveyteni tai ylipäänsä elämäni mielekkyys! Kuinka ihanaa olisi asua esimerkiksi Kanarian saarilla tai Espanjan aurinkorannikolla muiden suomalaisten tavoin! Ei tarvitsisi miettiä toppatakkeja, talvikenkiä, luistimia tai suksia itselle tai lapsille.

Teneriffa tuntuu paikalta, jossa voisin asua ainakin yhdeksän kuukautta vuodessa. Esteettömyys on monessa paikassa otettu huomioon, kadut ovat leveitä, liuskoja on moniin paikkoihin, ja sähkömopoja on liikkeellä melkein yhtä paljon kuin autoja. Ainakin sinne pitää mennä lomalle uudestaan!

Kuvia taannoin tehdystä matkasta:

Pyörätuolitanssi

Olen käynyt pyörätuolitanssissa syksystä lähtien ja todella suosittelen! Sen innoittamana menin ravintolan tanssilattiallekin pyörätuolilla. Ja sain kuin sainkin ihan oudolta ihmiseltä kehuja! Tanssi on hauskaa ja musiikki tekee mielialalle hyvää! Pyörätuolilla musiikin tahdissa liikkuminen vaatii sopivasti myös aivotyötä.

 Toivoisin, että saisin harrastukseeni aviomiehen tanssipariksi niin voisimme tehdä jotain yhdessä ja vaikka osallistua aloittelijoille tarkoitettuihin kilpailuihin. Kun saisi edes kerran mukaan, niin näkisi kuinka innoittavaa se on. Tiedän, että aviomieskin pitää tanssimisesta, mutta minun kanssani se ei oikein onnistu perinteisellä tavalla. Ja siksi kulkee itsekseen tanssimassa. 

No tänä maanantaina sain mieheni mukaan tanssimaan, lupasi tulla katsomaan. Ensin ajattelin, että hän mököttää vain nurkassa enkä aluksi muuta toivonutkaan. Kuitenkin sillä kerralla tanssijoita oli vähemmän, ja ohjaajamme sai houkuteltua mieheni mukaan. Loppujen lopuksi tanssimme ensin valssia, sitten tangoa ja vielä sambaa. Sambasimme niin paljon, että minulla oli voimat todella vähissä. Se ei kuitenkaan menoa haitannut ja mukavaa oli. 

Mieleni täyttyi toivon pilkahduksesta: jospa saisin hänet mukaani toisellakin kerralla...!!!

Meistä tehtiin toukokuun lopussa myös juttu Kalevaan:
Minusta videoklippi antaa hyvän käsityksen harrastuksesta. BAILAMOS!!!
http://www.kaleva.fi/…/nain-sujuu-bailamos-pyoratuol…/3282/…#
ja tässä kuvia
http://www.kaleva.fi/uutiset/galleriat/tanssiminen-onnistuu-myos-pyoratuolilla/9141/2453386/

Syysmietteitä

Kävin eilen ensimmäisen kerran tutustumassa uuteen harrastusehdokkaaseeni, pyörätuolitanssiin. Ensimmäinen ongelma on tietenkin itse lähteminen. Toinen ja melko vaikea ongelma on kaverin saaminen mukaan. Pyyntöihini suhtauduttiin torjuvan ennakkoluuloisesti. En aio kuitenkaan lannistua ensimmäiseen vastoinkäymiseen, koska eilen vetäjä ei ollut oikein tottunut toimimaan pyörätuolitanssijoiden kanssa eikä osannut suhtautua siihen, että olinkin yksin. Toivon asian korjaantuvan varsinaisten valmentajien tullessa paikalle. Ainakin seuran nettisivujen mukaan harrastuksen voi aloittaa yksinkin.

Itse koen, että jotain pitäisi tehdä. Liikkuminen on tärkeää liikuntaesteisenäkin, mutta sen pitää olla mielekästä. Tähän asti se ei ole aina ollut sellaista, eikä mielekkyys synny välttämättä omanlaistensa kanssa tai terapeuttien seurassa tekemisestä, vaikka ajattelisi kuinka järkevästi tahansa liikkumisen henkisestä ja fyysisestä annista. Olen muutenkin sairauteni kanssa ollut aika sulkeutunut. En vain saa mielihyvää itseni tuntemusten vertailemisesta toisten tuntemuksiin. Käyn omanlaisteni jutuissa varmaan vain saadakseni vinkkejä tukien ja muiden etuuksien hakemiseen.

Tietenkin liikun fysio- ja ratsastusterapiassa, mutta ne tuntuvat jotenkin enemmän työltä, koska ne ovat kuntoutusta. Tuolle sanalle pitäisi kyllä tehdä jotain. Minusta sana sisältää epätoivoisia mielikuvia turhaan tehtävästä työstä. Mitä järkeä on KUNTOUTTAA henkilöä, joka on parantumattomasti sairas, vailla oikeasti lupausta paremmasta tulevaisuudesta, ja myös jotenkin sopeutunut ajatukseen siitä, ettei mikään kuitenkaan auta. Pään sisällä tämän sanotaan olevan, mutta vapaaehtoiselta kuntoutus ei kuitenkaan tunnu. Minusta kuntoutus on enemmän velvollisuus ja jäänne jostain 70-luvun vammaispolitiikasta, jolloin ajateltiin vammaisten olevan vailla omaa tahtoa ja itsenäisyyttä. Terve kuntouttaja on kuitenkin aina terve ja vammainen vammainen, sille tosiasialle ei voi mitään, kuntoutettiinpa sitten kuinka tahansa.

Muutkin tekevät, mitä haluavat. Tiedän, että omista haluista kaikki olisi kiinni. Nyt olen ottanut ensimmäisen askeleen kohti tervettä itsekkyyttä ja lupaan, ettei se jää siihen. Toinen ulkomaanmatka vuoden sisällä on vain alkusoittoa. Matkojen ainoa epäitsekkyydestä kertova elementti on omien lasteni ja vanhempieni mukanaolo. Minä haluan jakaa kokemukset heidän kanssaan, en kahmia kokemuksia vain itselleni. Muistot ovat tärkeitä, ja niitä haluan antaa lapsilleni omien isovanhempiensa seurassa. Siitä kun ei tiedä, kuinka kauan niitä voi syntyä.

Sain muuten vinkin toisestakin harrastuksesta. Siitä en kyllä tosin tiedä vielä tarpeeksi, en hinnoista, en toteutusmahdollisuuksista, mutta kerron siitä jahka ne selviävät. Keskitytään nyt tanssimaan. Tanssiseura järjestää pyörätuolitanssileirin marraskuussa, ja olen jo ilmoittautunutkin siihen.

Kalevan kirjoitus

"Olisinpa antanut itseni olla onnellinen"
Kalevan kolumni 20.10.2011 | Siru Sipola 

Jos tietäisit kuolevasi huomenna, sulkisitko silmäsi tyytyväisenä siihen, miten olet elämäsi elänyt?

Australialainen sairaanhoitaja, pitkään saattohoitajana työskennellyt Bronnie Ware kokosi verkkosivuilleen asioita, mitä parantumattomasti sairaat ihmiset katuvat kuolinvuoteellaan.

Waren kokemukset levisivät nopeasti ja saivat paitsi tiedotusvälineet tarttumaan aiheeseen, myös ihmiset ajattelemaan elämäänsä. Näin ainakin siitä päätellen, kuinka paljon Waren edesottamuksista puhutaan, aiheesta tehtyjä juttuja linkitetään ja kommentoidaan muun muassa sosiaalisessa mediassa. Saattohoitaja kertoo, että useimpia kuolemaan valmistautuvia ihmisiä kaduttaa jokin. Suurinta osaa se, ettei tullut eletyksi niin kuin itse halusi. Elämä meni muiden ehdoilla kitkuttaessa. Pienetkin unelmat jäivät aivan liian usein unelmiksi.

Myös tunteiden tukahduttaminen on yleinen katumuksen aihe. Ihmiset kieltävät tunteensa tullakseen toimeen toistensa kanssa ja välttääkseen ristiriitoja. Näin elämä sujuu näennäisesti hyvin, mutta ihminen katkeroituu, kun ei voi olla sitä, mitä on, eikä anna itselleen lupaa tuntea, niin kuin tuntee. Ware pitääkin monen sairastumisen osasyynä tunteiden kieltämisestä syntyvää katkeruutta.

Ironista tässä on, että usein muiden mieliksi eläminen menee metsään siinäkin, että meillä on epärealistisia kuvitelmia siitä, mitä muut meiltä odottavat. Pahimmassa tapauksessa elämme sekä itseämme että lähipiiriämme kohtaan väärin. Täytämme paikkaa ja roolia, jota ei ole olemassakaan muualla kuin omassa päässämme. Rakennamme itsellemme ajatusvankiloita ja kierrämme niissä kehää, pääsemättä ulos.

Tunteiden avaamisella ja rehellisellä keskustelulla moni asia selviäsi, mutta syystä tai toisesta emme kuitenkaan toimi niin. Haluamme suojella muita ja pelkäämme kohdata vaikeiksi mieltämiämme asioita ja tunteita.

Ajattelemme, että meillä ei ole oikeutta elää niin kuin haluaisimme. Emme pidä haaveitamme arvossa emmekä usko niihin sen enempää kuin itseemmekään. Koemme, että muutos ei ole mahdollinen ja keksimme sen sata syytä siihen, että miksi ei ole. Ehkä helpottaa, kun oivaltaa, että muutkin ihmiset osaavat ajatella ja ovat empaattisia. He ymmärtävät ja tukevat läheisiään ja heidän ratkaisujaan, samoin kuin me itsekin teemme. Mutta harva meistä on ajatustenlukija.

Kulutamme paljon aikaa negatiivisuudessa vellomiseen sen sijaan, että keskittyisimme elämään hetkessä. Olemaan onnellinen nyt, parantamaan asioita nyt. Murehdimme tulevaa, luomme skenaarioita puutteellisen tiedon varassa, vatvomme vanhoja ja käytämme valtavan määrän energiaa vihaamiseen ja häpeämiseen.

Elämä ei miettimällä kummene, sitä on elettävä. Hakattava välillä päätä seinään niin, että veri tirskuu, mutta oltava uskollinen itselleen. Mitään ei saa, jos jää odottamaan ihmettä.

Se lienee selvää, että harva meistä saavuttaa koskaan kaikkia unelmiaan, mutta haittaako se, jos yrittää? Viime kädessä kukaan muu ei voi tehdä elämästämme onnellista ja tyydyttävää, kuin me itse. Kukaan muu ei myöskään kanna vastuuta valinnoistamme.

Waren mukaan moni kuoleva katuukin onnellisuuden kieltämistä itseltään. Useat potilaat havahtuvat vasta kuoleman edessä ymmärtämään sen, että onnellisuus on valinta. Pelko muutoksesta pitää ihmiset vanhoissa tavoissa ja kaavoissa, vaikka he tietäisivätkin, mitä oikeasti haluavat. On helpompi olla tutussa ja epätyydyttävässä, kuin ottaa riski ja hyppy tuntemattomaan. Olemme siitä vinkeitä kulkijoita, että elämässämme tapahtuu harvoin muutosta ilman pakkoa. Elämän on lyötävä tiskirätillä naamaan, ennen kuin lamppu syttyy: Elämä ei ole kenraaliharjoitus.