Pari vuotta sitten tuli televisiosarja, jossa vammaisia kuvattiin poseeraamassa malleina. Nämä kandidaatit arvosteltiin kuin kenet tahansa malleiksi pyrkivät ja valittiin voittaja tosi-tv:n tapaan. Alleviivausta ja vammaisuuden korostamista! Ketä se kiinnostaa, kun amputoidut tai pyörätuolissa istuvat yrittävät asettua rooliin, joka ei sovi heille?
Olen ollut joskus koukussa Emmerdale-sarjaan. Sarjassa oli onnettomuudessa päästä alaspäin halvaantunut mies. Hänet esitettiin itseään säälivänä ja vakavasti masentuneena. Uskoin kesätauon jälkeen näkeväni valoa tunnelin päässä ja hänestä kehittyvän itsensä hyväksyvän ihmisen, mutta tuottajat ratkaisivat pääsevänsä vammaisesta eroon niin, että henkilö tekee itsemurhan läheisten sen hyväksyessä. Tämäkö on siis terveiden maailman viesti: "Tapa itses kun me ei sitä voida tehdä - parempi ois meille kaikille..."?
Parisen vuotta sitten arvostamani suomalainen näyttelijä esitti ohjelmassaan kehitysvammaista. Lopputulos ei ollut mielestäni kiinnostava tai sellainen, mikä olisi tarkastellut aihetta uudesta ja tuoreesta näkökulmasta. Miksi vammaisuutta tai yleensä erilaisuutta pitää koko ajan korostaa? Eikö asioihin voi suhtautua ihan normaalisti? Miksi kaikesta tehdään aina numero?
Ja sitäpaitsi onko olemassa oikeastaan normaaleja? Mikä on normaali? Minä en ainakaan pidä maajussien morsiantenmetsästyksestä, BB-talon örveltäjistä, painonpudottajista tai muista pullukoista, dokumenttisarjojen epäsikiöistä tai muista wipeout-vajakeista tai ammattikokin auttamista uusavuttomista, jotka eivät osaa edes vettä keittää. Onko niissäkään kyse normaalista ja kuinka pitkälle itsensä häpäisemisessä voidaan mennä? Minusta vammaisista kertova sosiaaliporno tai tosi-tv on kyllä siistimpää niihin verrattuna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti