Pyörätuolitanssi

Olen käynyt pyörätuolitanssissa syksystä lähtien ja todella suosittelen! Sen innoittamana menin ravintolan tanssilattiallekin pyörätuolilla. Ja sain kuin sainkin ihan oudolta ihmiseltä kehuja! Tanssi on hauskaa ja musiikki tekee mielialalle hyvää! Pyörätuolilla musiikin tahdissa liikkuminen vaatii sopivasti myös aivotyötä.

 Toivoisin, että saisin harrastukseeni aviomiehen tanssipariksi niin voisimme tehdä jotain yhdessä ja vaikka osallistua aloittelijoille tarkoitettuihin kilpailuihin. Kun saisi edes kerran mukaan, niin näkisi kuinka innoittavaa se on. Tiedän, että aviomieskin pitää tanssimisesta, mutta minun kanssani se ei oikein onnistu perinteisellä tavalla. Ja siksi kulkee itsekseen tanssimassa. 

No tänä maanantaina sain mieheni mukaan tanssimaan, lupasi tulla katsomaan. Ensin ajattelin, että hän mököttää vain nurkassa enkä aluksi muuta toivonutkaan. Kuitenkin sillä kerralla tanssijoita oli vähemmän, ja ohjaajamme sai houkuteltua mieheni mukaan. Loppujen lopuksi tanssimme ensin valssia, sitten tangoa ja vielä sambaa. Sambasimme niin paljon, että minulla oli voimat todella vähissä. Se ei kuitenkaan menoa haitannut ja mukavaa oli. 

Mieleni täyttyi toivon pilkahduksesta: jospa saisin hänet mukaani toisellakin kerralla...!!!

Meistä tehtiin toukokuun lopussa myös juttu Kalevaan:
Minusta videoklippi antaa hyvän käsityksen harrastuksesta. BAILAMOS!!!
http://www.kaleva.fi/…/nain-sujuu-bailamos-pyoratuol…/3282/…#
ja tässä kuvia
http://www.kaleva.fi/uutiset/galleriat/tanssiminen-onnistuu-myos-pyoratuolilla/9141/2453386/

Syysmietteitä

Kävin eilen ensimmäisen kerran tutustumassa uuteen harrastusehdokkaaseeni, pyörätuolitanssiin. Ensimmäinen ongelma on tietenkin itse lähteminen. Toinen ja melko vaikea ongelma on kaverin saaminen mukaan. Pyyntöihini suhtauduttiin torjuvan ennakkoluuloisesti. En aio kuitenkaan lannistua ensimmäiseen vastoinkäymiseen, koska eilen vetäjä ei ollut oikein tottunut toimimaan pyörätuolitanssijoiden kanssa eikä osannut suhtautua siihen, että olinkin yksin. Toivon asian korjaantuvan varsinaisten valmentajien tullessa paikalle. Ainakin seuran nettisivujen mukaan harrastuksen voi aloittaa yksinkin.

Itse koen, että jotain pitäisi tehdä. Liikkuminen on tärkeää liikuntaesteisenäkin, mutta sen pitää olla mielekästä. Tähän asti se ei ole aina ollut sellaista, eikä mielekkyys synny välttämättä omanlaistensa kanssa tai terapeuttien seurassa tekemisestä, vaikka ajattelisi kuinka järkevästi tahansa liikkumisen henkisestä ja fyysisestä annista. Olen muutenkin sairauteni kanssa ollut aika sulkeutunut. En vain saa mielihyvää itseni tuntemusten vertailemisesta toisten tuntemuksiin. Käyn omanlaisteni jutuissa varmaan vain saadakseni vinkkejä tukien ja muiden etuuksien hakemiseen.

Tietenkin liikun fysio- ja ratsastusterapiassa, mutta ne tuntuvat jotenkin enemmän työltä, koska ne ovat kuntoutusta. Tuolle sanalle pitäisi kyllä tehdä jotain. Minusta sana sisältää epätoivoisia mielikuvia turhaan tehtävästä työstä. Mitä järkeä on KUNTOUTTAA henkilöä, joka on parantumattomasti sairas, vailla oikeasti lupausta paremmasta tulevaisuudesta, ja myös jotenkin sopeutunut ajatukseen siitä, ettei mikään kuitenkaan auta. Pään sisällä tämän sanotaan olevan, mutta vapaaehtoiselta kuntoutus ei kuitenkaan tunnu. Minusta kuntoutus on enemmän velvollisuus ja jäänne jostain 70-luvun vammaispolitiikasta, jolloin ajateltiin vammaisten olevan vailla omaa tahtoa ja itsenäisyyttä. Terve kuntouttaja on kuitenkin aina terve ja vammainen vammainen, sille tosiasialle ei voi mitään, kuntoutettiinpa sitten kuinka tahansa.

Muutkin tekevät, mitä haluavat. Tiedän, että omista haluista kaikki olisi kiinni. Nyt olen ottanut ensimmäisen askeleen kohti tervettä itsekkyyttä ja lupaan, ettei se jää siihen. Toinen ulkomaanmatka vuoden sisällä on vain alkusoittoa. Matkojen ainoa epäitsekkyydestä kertova elementti on omien lasteni ja vanhempieni mukanaolo. Minä haluan jakaa kokemukset heidän kanssaan, en kahmia kokemuksia vain itselleni. Muistot ovat tärkeitä, ja niitä haluan antaa lapsilleni omien isovanhempiensa seurassa. Siitä kun ei tiedä, kuinka kauan niitä voi syntyä.

Sain muuten vinkin toisestakin harrastuksesta. Siitä en kyllä tosin tiedä vielä tarpeeksi, en hinnoista, en toteutusmahdollisuuksista, mutta kerron siitä jahka ne selviävät. Keskitytään nyt tanssimaan. Tanssiseura järjestää pyörätuolitanssileirin marraskuussa, ja olen jo ilmoittautunutkin siihen.

Kalevan kirjoitus

"Olisinpa antanut itseni olla onnellinen"
Kalevan kolumni 20.10.2011 | Siru Sipola 

Jos tietäisit kuolevasi huomenna, sulkisitko silmäsi tyytyväisenä siihen, miten olet elämäsi elänyt?

Australialainen sairaanhoitaja, pitkään saattohoitajana työskennellyt Bronnie Ware kokosi verkkosivuilleen asioita, mitä parantumattomasti sairaat ihmiset katuvat kuolinvuoteellaan.

Waren kokemukset levisivät nopeasti ja saivat paitsi tiedotusvälineet tarttumaan aiheeseen, myös ihmiset ajattelemaan elämäänsä. Näin ainakin siitä päätellen, kuinka paljon Waren edesottamuksista puhutaan, aiheesta tehtyjä juttuja linkitetään ja kommentoidaan muun muassa sosiaalisessa mediassa. Saattohoitaja kertoo, että useimpia kuolemaan valmistautuvia ihmisiä kaduttaa jokin. Suurinta osaa se, ettei tullut eletyksi niin kuin itse halusi. Elämä meni muiden ehdoilla kitkuttaessa. Pienetkin unelmat jäivät aivan liian usein unelmiksi.

Myös tunteiden tukahduttaminen on yleinen katumuksen aihe. Ihmiset kieltävät tunteensa tullakseen toimeen toistensa kanssa ja välttääkseen ristiriitoja. Näin elämä sujuu näennäisesti hyvin, mutta ihminen katkeroituu, kun ei voi olla sitä, mitä on, eikä anna itselleen lupaa tuntea, niin kuin tuntee. Ware pitääkin monen sairastumisen osasyynä tunteiden kieltämisestä syntyvää katkeruutta.

Ironista tässä on, että usein muiden mieliksi eläminen menee metsään siinäkin, että meillä on epärealistisia kuvitelmia siitä, mitä muut meiltä odottavat. Pahimmassa tapauksessa elämme sekä itseämme että lähipiiriämme kohtaan väärin. Täytämme paikkaa ja roolia, jota ei ole olemassakaan muualla kuin omassa päässämme. Rakennamme itsellemme ajatusvankiloita ja kierrämme niissä kehää, pääsemättä ulos.

Tunteiden avaamisella ja rehellisellä keskustelulla moni asia selviäsi, mutta syystä tai toisesta emme kuitenkaan toimi niin. Haluamme suojella muita ja pelkäämme kohdata vaikeiksi mieltämiämme asioita ja tunteita.

Ajattelemme, että meillä ei ole oikeutta elää niin kuin haluaisimme. Emme pidä haaveitamme arvossa emmekä usko niihin sen enempää kuin itseemmekään. Koemme, että muutos ei ole mahdollinen ja keksimme sen sata syytä siihen, että miksi ei ole. Ehkä helpottaa, kun oivaltaa, että muutkin ihmiset osaavat ajatella ja ovat empaattisia. He ymmärtävät ja tukevat läheisiään ja heidän ratkaisujaan, samoin kuin me itsekin teemme. Mutta harva meistä on ajatustenlukija.

Kulutamme paljon aikaa negatiivisuudessa vellomiseen sen sijaan, että keskittyisimme elämään hetkessä. Olemaan onnellinen nyt, parantamaan asioita nyt. Murehdimme tulevaa, luomme skenaarioita puutteellisen tiedon varassa, vatvomme vanhoja ja käytämme valtavan määrän energiaa vihaamiseen ja häpeämiseen.

Elämä ei miettimällä kummene, sitä on elettävä. Hakattava välillä päätä seinään niin, että veri tirskuu, mutta oltava uskollinen itselleen. Mitään ei saa, jos jää odottamaan ihmettä.

Se lienee selvää, että harva meistä saavuttaa koskaan kaikkia unelmiaan, mutta haittaako se, jos yrittää? Viime kädessä kukaan muu ei voi tehdä elämästämme onnellista ja tyydyttävää, kuin me itse. Kukaan muu ei myöskään kanna vastuuta valinnoistamme.

Waren mukaan moni kuoleva katuukin onnellisuuden kieltämistä itseltään. Useat potilaat havahtuvat vasta kuoleman edessä ymmärtämään sen, että onnellisuus on valinta. Pelko muutoksesta pitää ihmiset vanhoissa tavoissa ja kaavoissa, vaikka he tietäisivätkin, mitä oikeasti haluavat. On helpompi olla tutussa ja epätyydyttävässä, kuin ottaa riski ja hyppy tuntemattomaan. Olemme siitä vinkeitä kulkijoita, että elämässämme tapahtuu harvoin muutosta ilman pakkoa. Elämän on lyötävä tiskirätillä naamaan, ennen kuin lamppu syttyy: Elämä ei ole kenraaliharjoitus.

Junalla kesällä 2014

Tänä kesänä opin, että pitää tilata avustajapalvelua 48 (!!!) tuntia ennen matkaa. Olin varannut yöjunasta hytin kaksikerrosvaunun yläkerrasta oman wc:n ja suihkun takia. Matkustuspäivän aamuna vasta tajusin, etten ollut varannut matkalleni avustajapalvelua. Ensimmäinen virkailija VR:n palvelunumerossa ei suostunut minkäänlaisiin myönnytyksiin.

Ajattelin ensi luovuttaa, mutta yksin junaan meneminen ja sieltä pois tuleminen ilman avustajapalvelua lapsen ja matkatavaroiden kanssa alkoi tuntua todella mahdottomalta - ja vielä toiseen kerrokseen! Soitin VR:n asiakaspalveluun uudelleen. Tällä kertaa asiakaspalvelija oli mies. Hän otti selvää, onko avustajapalvelua mitenkään mahdollista saada lyhyestä varoitusajasta huolimatta. Puolen tunnin kuluttua puhelustamme sain vahvistustekstiviestit Turvatiimi Oy:ltä ja kaikki meni hyvin. Pyörätuoli saatiin matkan ajaksi konnarin vaunuun, ja Turvatiimin tyypit kantoivat matkalaukut hyttiin asti ja sieltä pois.

Mielestäni pyörätuoli ja vammaisuus rajoittaa vapaata liikkumista ja itsenäisyyttä huomattavasti, jos jo kahta päivää aiemmin pitää olla kaikki suunniteltuna. Tietenkin vedotaan siihen, että järjestelyt vaativat aikaa, mutta pyörätuolittomat voivat toteuttaa itsemääräämisoikeuttaan vaikka viiden minuutin varoitusajalla. Parannusta en osaa oikeastaan ehdottaa, mutta joustavuutta asiakaspalvelussa pitäisi olla. Eiväthän kaikki jätä matkansuunnitteluaan viime tippaan, mutta erityistarpeita vaativat asiakkaatkin maksavat junalipuistaan saman hinnan. 

Viime kesänä kirjoitin ensimmäiset kokemukseni junassa matkustamisesta lasteni kanssa. Siitä kirjoitukseni
http://omitram.blogspot.fi/2013/08/junamatkustelua.html

Muutkin pyörätuolimatkustajat ovat kokeneet VR:n junamatkalla samankaltaisia ongelmia. Katso Palmuaseman blogi http://www.palmuasema.fi/2014/07/pyoratuolilla-liikkuvan-junamatka.html

Osatyökyvyttömyyseläkkeelle?

Olen ollut elokuusta 2013 asti osatyökyvyttömyyseläkkeellä. Hain osikselle jo pari vuotta aikaisemmin, mutta asuntolainat ja muut lainat pelottivat jäämään edes osittaiselle eläkkeelle. Sitten kuitenkin rohkaisin mieleni, hain päätöstä uudelleen, kun yhdeksän kuukauden harkinta-aika oli jo mennyt umpeen, odotetusti sain päätöksen, neuvottelin esimiehen ja henkilöstöpäällikön kanssa käytännön järjestelyistä ja palkoista ja jäin osatyökyvyttömyyseläkkeelle.

Päivääkään en vaihtaisi tämänhetkisestä pois, hetkeäkään en ole päätöstäni katunut. Työterveyslääkäri sanoi jo kokopäiväisenä ollessani, että minulla pitäisi työn olla enemmänkin harrastus - ja nyt se on sitä. Pystyn hoitamaan itseäni, ajattelemaan omaa hyvinvointiani, omaa jaksamistani ja itsekkäästi oman ajankäyttöni. Jaksan paremmin, minulla on tasaisempi mieliala ja ajatukseni on virkeämpi.

Taaksepäin muistellessani mietin, miten oikein jaksoin olla vaimo, äiti, MS-sairas, rintasyöpäpotilas, työntekijä, henkilökohtaisen avustajan työnantaja, lasten kasvattaja sekä kuntoutuja. Näin montaa työtä ei moni tervekään joudu yhtäaikaisesti tekemään. Kaikki nuo vaativat voimia. Noiden roolien lisäksi pitkäaikaissairas on aina tekemässä hakemuksia, valituksia, sopimuksia ja muita asiakirjoja. Kuinkahan moni tietääkään, miten työllistävää on olla pitkäaikaissairas - työpaikan sairauslomasta ei tässä yhteydessä voi edes puhua, sillä työntekijä vain täyttää poissaoloilmoituksen ja sitten palkanlaskija ja Kela hoitaa loput.

Osatyökyvyttömyyseläkkeellä oleminen on mielestäni liian säänneltyä ja rajoitettua. On sentilleen yläraja, kuinka paljon saa olla palkkatuloja ja jos raja ylittyy, eläkkeen maksu lopetetaan. Tässäkin tehdään selvä erottelu terveiden ja sairaiden välille: eläkkeelle ikänsä puolesta jäänyt saa ansaita eläkkeen lisäksi niin paljon kuin haluaa! Sairaus rinnastetaan siis laiskuuteen ja lusmuiluun, eikä sairas saa tienata liikaa, etteivät tulot vain ylitä tosi työtä tekevien tuloja!

Blogin otsikko uusiksi

Otsikko "MS-vammaisen arkea ja juhlaa" alkoi tuntua niin kornilta, että otsikko on nyt paavoväyrysläisittäin "Me, myself and MS"...

Avustaja ilmaiseksi?

Tämän kirjoituksen synty on saanut alkunsa siitä, että sekä vammaiset että terveet ihmiset eivät joko halua, vaivaudu tai tule ajatelleeksi kertoa muillekin tuki- tai avustusmuodoista. Itse uskon, että enemmän on kyse tahallisesta kertomatta jättämisestä, ja ajatellaan: "ottakoon itse selvää, ei minullekaan kukaan kertonut, vaan itse perehdyin!" On ihan varma, että jos näihin tukimuotoihin joskus jotain muutoksia tulee, se koskee sekä tiedon pimittäjiä että niitä, jotka eivät ole tietämättömyyttään tai periaatteen vuoksi apukeinoja, tukimuotoja tai muita elämää helpottavia asioita hakeneet.

Tänä syksynä hankin kaupungilta avustajakortin. Siihen piti olla lausunto fysioterapeutilta tai maininta esimerkiksi epikriisissä. Sillä pääsee kaupungin liikuntapaikkoihin niin, että avustaja menee ilmaiseksi. Enpähän tuostakaan tiennyt, ennen kuin fysioterapeutti asiasta kertoi. Menin todistuksen ja valmiiksi täytetyn lomakkeen kanssa, sovittuna aikana avustajakorttien kirjoittamisesta vastaavan henkilön luo kuvan kanssa, hän laittoi kuvan korttiin ja muut henkilötiedot. Ainakin uimahallissa avustaja tai fysioterapeutti saa olla nyt ilmaiseksi mukana. Hakemus löytyy osoitteesta

http://www.ouka.fi/c/document_library/get_file?uuid=25fc6b19-ac40-4808-af2d-ee0f92619e15&groupId=64332

tai googlettamalla "liikunta-avustajakortti oulu".

Junassa kulkee avustaja ilmaiseksi, mutta aiemmin kirjoittamassani blogikirjoituksessa en huomannut käsitellä avustajan tai siis saattajan kanssa matkustamista. Saattaja kulkee ilmaiseksi, poikkeukset ja tarkemmat tiedot VR:n sivuilla osoitteessa http://www.vr.fi/fi/index/junaliput/kaukoliikenteenliput/perusliput/vammaiset.html

Lentomatkustelusta olen myös kirjoittanut oman blogin, ja avustajalle pitää ostaa oma lippu. Mikäli huomaatte tiedoissa puutteita tai väärin ymmärrettyjä asioita, laittakaa kommenttia.

Linnanmäki Helsingissä on todella hyvä kohde vammaisellekin. Suurin osa laitteista on kaikkien käytettävissä, mutta joihinkin laitteisiin pitää ottaa saattaja mukaan. Jokaisella laitteella on viranomaisten hyväksymät turvarajat, jotka perustuvat henkilön pituuteen. Henkilökuntakin avustaa yksilöllistä tukea tarvitsevia asiakkaita. Linnanmäen laitteista vain Vekkulassa ja Kammokujalla ei voi liikkua pyörätuolilla. Pyörätuoliasiakas pääsee laitteisiin yleensä ulostulon kautta, ja henkilökunta opastaa tarvittaessa. Yksilöllistä tukea tarvitsevan asiakkaan avustaja saa maksuttoman erikoisluvan, jonka voi noutaa vierailupäivänä mm. Myyntipalvelusta tai Infosta.

Avustajan pitäisi päästä ilmaiseksi mihin vain. Esimerkiksi Finnkinon esteettömyysohjeissa lukee näin: "Suosittelemme pyöratuolipaikkalippujen varaamista tai ostamista etukäteen mm. rajallisen paikkamäärän ja mahdollisten järjestelyjen vuoksi. Varauksen voi tehdä puhelimitse / teatterin kassalta tai verkkokaupasta, josta liput voi myös ostaa. Jos tarvitset avustajallesi ilmaisen lipun*, tee lippuvaraus pyörätuolipaikkalipun lisäksi avustajalle käyttäen normaalippukategoriaa. Kun lunastat lippuvarauksen lippukassalta, lipunmyyjä muuttaa avustajan lipun hinnan ilmaislipuksi. Verkkokaupasta ei ole mahdollista hankkia ilmaislippua."

Jääkiekko-otteluihin näyttää ainakin pääsevän niin, että pyörätuoliasiakkaan saattaja (1 henkilö) pääsee ilmaiseksi seisomapaikalle ja että pyörätuolipaikka on seisomapaikan hintainen.

Hyvä on olla todistusaineistoa mukana aina silloin, kun jotain kyselee. Esimerkiksi viimeisin epikriisi tai kunnan vammaispalvelupäätös vaikka henkilökohtaisen avustajan tarpeesta saavat kateellisimmankin lipunmyyjän hiljaiseksi. Kateudesta olen kirjoittanut oman postauksenkin.

Tämän tekstin sisältö kasvaa koko ajan, joten tästä tullee lähiaikoina uusi postaus, jossa lisää paikkoja, joihin voi ottaa avustajan mukaan ilmaiseksi tai halvemmalla.

Kakista kaikki... XD

o Kummituskakka: Tiedät kakanneesi. Vessapaperissa on kakkaa, mutta pönttö on tyhjä.

o Teflonkakka: Tulee ulos niin livakasti, ettet huomaa sitä lainkaan. Ei jätä jälkiä paperiin. Joudut kurkistamaan pönttöön varmistuaksesi, että olet kakannut.

o Siirappikakka: Edellisen vastakohta. Koostumukseltaan kuin kuumaa tervaa. Pyyhit takapuolesi 12 kertaa ja silti se jää likaiseksi. Päädyt tunkemaan vessapaperia alushousuihisi, ettei niihin tulisi tahroja. Kakka jättää pysyvät jarrutusjäljet pönttöön.

o Jospa sittenkin -kakka: Olet jo pyyhkinyt takapuolesi ja valmistaudut nousemaan pöntöltä kun huomaat, että sitähän tulee lisää...

o Poksauta verisuoni päästäsi -kakka: Tällainen kakka tappoi Elviksen. Ei putoa ennen kuin olet yltäpäältä hiessä, tutiseva ja punainen punnerruksen voimasta. Useimmiten tulee silloin, kun sinulla on kiire.

o Vellimahakakka: Kakkaat niin paljon, että painosi putoaa useita kiloja.

o Just nyt -kakka: Tällaisen sattuessa on parasta olla noin 10 sekunnin päässä pöntöltä.

o King Kong eli pöntön tukehduttajakakka: Tämä kakka on niin iso, ettei sitä pysty huuhtelemaan pöntöstä alas, ellet pilko sitä pienempiin kimpaleisiin. Henkari toimii tässä hyvin. Tämänkaltainen kakka tulee useimmiten kun olet kylässä.

o Märät posket -kakka: Kakka osuu veteen poikittain ja aiheuttaa ison molskahduksen, joka kastelee takapuolesi.

o Toivokakka: Istut pöntöllä krampissa, pieraiset pari kertaa, mutta kakkaa ei vain tule.

o Korkkikakka: Vielä kolmannenkin huuhtelukerran jälkeen se vain kelluu pöntössä. Hyvä Jumala kuinka minä pääsen tästä eroon? Tämä kakka tulee useimmiten kylässä.

o Käärmekakka: Tämä kakka on kohtalaisen pehmeää ja suurinpiirtein peukalosi paksuinen. Tuntuu siltä kuin se olisi ainakin metrin pituinen.

o Varpusparvikakka: Tämä kakka ryöpsähtää rajuna kertalatauksena ja pöntön sisäreunat ovat yltäpäältä kakassa. Tästä johtuen sitä kutsutaan myös pilkulliseksi arabialaiseksi.

o Perämoottorikakka: Tämä kakka on useimmiten myös aamukakka. Sitä tulee pärskähtävien pierujen välillä. Jos omistaa pukamat on tämä kakka erittäin kiusallinen. Kakka kuuluu myös kylässäkäyntikakkoihin.

o Jari Sarasvuo -kakka: Lopetettuasi kakkaamisen vedät vessan ja kakka katoaa pöntöstä, mutta hetken kuluttua yksi egoistinen pökäle lipuu viemäristä takaisin pöntön veteen killumaan.

o Actionkakka: Koostuu raivokkaista pieruista ja voimalla ulostuvasta kakasta. Kuulostaa Die Hardin efektiraidalta höystettynä ilmatorjuntaosuman saaneella zeppeliinillä.

o Jänökakka: Kakkaat sarjalla pientä papanaa. Tuntuu kuin anukseen olisi piilotettu Uzi. Tavataan myös nimellä "Konekiväärikakka".

o Pommikakka: Pudotat koko lastisi yhdellä pötkäleellä. Aiheuttaa usein "märät posket"-efektin. Mikäli pötkäle on erityisen kova muuttuu usein "Kummituskakaksi".

o Aistiharhakakka: Kakan kiinteysaste minimaalinen. Haju kertoo, että kakkaat, ääni että virtsaat. Esiintyy usein pitkien ryyppyputkien jälkeen sekä ulkomaanmatkoilla.

o Yllärikakka: Pierun yhteydessä housuun puskeva lusikallinen-kauhallinen. Edeltää yleensä aistiharhakakkaa.

o Kaktuskakka: Todennäköinen pitkän pidätyksen jälkeen. Alkaa yleensä "Poksauta verisuoni päästäsi"-kakkana, mutta ulostullessaan repii suolen melkein verille.

o Kauhukakka: Vetäessäsi vessan vesi värjäytyy punaiseksi. Juuri kun lääkärisi vastaa puhelimeen muistat syöneesi punajuurta.

o Myrskytuuli: Pöntön reunat ovat tuotoksen jälkeen kauttaaltaan ruskeat, mutta vesi on kirkasta kuin lähteessä konsanaan. Esiintyy yleensä mahtavan paine- ja ääniefektin saattelemana (vrt. Actionkakka).

Paska paskajuttu

!Tämä tarina on sitä itteään, enkä usko olevani ainoa...
Tämä on kaikista PASKIN oire koko taudissa. Ensin ummetusta, ja sitten on niin kiire, ettei ehdi. Ei vaikka kuinka yrittäisi. Eikä mikään ole niin sotkevaa tavaraa kuin oma uloste. Perkele!
Ja kun edes olisi hajutonta. Mutta sen haju tunkee ihan varmasti jokaisen samassa tilassa olevan sieraimeen. Siinä sitten istuskellaan muina miehinä... että onpas jollakin vahvat tuoksut...
Esimerkiksi kauppaan lähtiessä pitää käydä yrittämässä, joko ummetus antaa periksi. Eikä se sitten tietenkään tule - ennen kuin on mahdollisimman kaukana kaikista maailman miljardeista saniteettitiloista! Ja sitten on niin kiire, ettei varmasti ole mitään mahdollisuuksia suoriutua projektista kunniamaininnoin.
Ja ummetuslääkkeet tietenkin tehoavat aina väärään aikaan! Ottaa laksoberonin illalla ja odottaa koko seuraavan päivän, mutta tietenkin lääke vaikuttaa silloin kun ei ole enää vessan lähistöllä.
Lääkäreistä ei ole mitään apua. Kerroin vaivasta mutta määräsi visibliniä ja lakaisi ongelman sillä maton alle. Tässä sitä vain edelleen jännitetään ettei sattuisi vahinko...

Keväällä 2015 sairaanhoitaja opasti minua käyttämään suolentyhjennyslaitetta. En ole kuitenkaan vielä kokeillut. Huomasin kuitenkin, että jos oikein ummettaa, pari keskiolutta auttaa... Kumpi siis on mukavampaa suolentyhjennystä?

Mutta asiasta voi nähdä hauskankin puolen... katso toinen blogitekstini, johon on lainattu facebookissa kiertävä teksti XD

Media ja vammaiset

Media vaikuttaa asenteisiimme ja suhtautumistapoihimme enemmän kuin usein tulemme ajatelleeksikaan. Kerron nyt vaikutelmistani vammaisten ja vammaisuuden käsittelemisessä. Toisenlaiset frendit -televisiosarja antoi muka sievistelemättömän kuvan vammaisista ja heidän elämästään. Kuinka moni jaksoi katsoa ohjelmaa kymmentä minuuttia kauempaa? En minä ainakaan pitänyt sarjan oikeasti vammaisten ihmisten katsomisesta ja kuuntelemisesta yhtään! Eräässä arvostelussa puhuttiin "keharipunkista", ja se kertoo aika hyvin sarjan idean.

Pari vuotta sitten tuli televisiosarja, jossa vammaisia kuvattiin poseeraamassa malleina. Nämä kandidaatit arvosteltiin kuin kenet tahansa malleiksi pyrkivät ja valittiin voittaja tosi-tv:n tapaan. Alleviivausta ja vammaisuuden korostamista! Ketä se kiinnostaa, kun amputoidut tai pyörätuolissa istuvat yrittävät asettua rooliin, joka ei sovi heille?

By Grant Cochrane

FreeDigitalPhotos.net

Olen ollut joskus koukussa Emmerdale-sarjaan. Sarjassa oli onnettomuudessa päästä alaspäin halvaantunut mies. Hänet esitettiin itseään säälivänä ja vakavasti masentuneena. Uskoin kesätauon jälkeen näkeväni valoa tunnelin päässä ja hänestä kehittyvän itsensä hyväksyvän ihmisen, mutta tuottajat ratkaisivat pääsevänsä vammaisesta eroon niin, että henkilö tekee itsemurhan läheisten sen hyväksyessä. Tämäkö on siis terveiden maailman viesti: "Tapa itses kun me ei sitä voida tehdä - parempi ois meille kaikille..."?

Parisen vuotta sitten arvostamani suomalainen näyttelijä esitti ohjelmassaan kehitysvammaista. Lopputulos ei ollut mielestäni kiinnostava tai sellainen, mikä olisi tarkastellut aihetta uudesta ja tuoreesta näkökulmasta. Miksi vammaisuutta tai yleensä erilaisuutta pitää koko ajan korostaa? Eikö asioihin voi suhtautua ihan normaalisti? Miksi kaikesta tehdään aina numero?

Ja sitäpaitsi onko olemassa oikeastaan normaaleja? Mikä on normaali? Minä en ainakaan pidä maajussien morsiantenmetsästyksestä, BB-talon örveltäjistä, painonpudottajista tai muista pullukoista, dokumenttisarjojen epäsikiöistä tai muista wipeout-vajakeista tai ammattikokin auttamista uusavuttomista, jotka eivät osaa edes vettä keittää. Onko niissäkään kyse normaalista ja kuinka pitkälle itsensä häpäisemisessä voidaan mennä? Minusta vammaisista kertova sosiaaliporno tai tosi-tv on kyllä siistimpää niihin verrattuna.