Syysmietteitä

Kävin eilen ensimmäisen kerran tutustumassa uuteen harrastusehdokkaaseeni, pyörätuolitanssiin. Ensimmäinen ongelma on tietenkin itse lähteminen. Toinen ja melko vaikea ongelma on kaverin saaminen mukaan. Pyyntöihini suhtauduttiin torjuvan ennakkoluuloisesti. En aio kuitenkaan lannistua ensimmäiseen vastoinkäymiseen, koska eilen vetäjä ei ollut oikein tottunut toimimaan pyörätuolitanssijoiden kanssa eikä osannut suhtautua siihen, että olinkin yksin. Toivon asian korjaantuvan varsinaisten valmentajien tullessa paikalle. Ainakin seuran nettisivujen mukaan harrastuksen voi aloittaa yksinkin.

Itse koen, että jotain pitäisi tehdä. Liikkuminen on tärkeää liikuntaesteisenäkin, mutta sen pitää olla mielekästä. Tähän asti se ei ole aina ollut sellaista, eikä mielekkyys synny välttämättä omanlaistensa kanssa tai terapeuttien seurassa tekemisestä, vaikka ajattelisi kuinka järkevästi tahansa liikkumisen henkisestä ja fyysisestä annista. Olen muutenkin sairauteni kanssa ollut aika sulkeutunut. En vain saa mielihyvää itseni tuntemusten vertailemisesta toisten tuntemuksiin. Käyn omanlaisteni jutuissa varmaan vain saadakseni vinkkejä tukien ja muiden etuuksien hakemiseen.

Tietenkin liikun fysio- ja ratsastusterapiassa, mutta ne tuntuvat jotenkin enemmän työltä, koska ne ovat kuntoutusta. Tuolle sanalle pitäisi kyllä tehdä jotain. Minusta sana sisältää epätoivoisia mielikuvia turhaan tehtävästä työstä. Mitä järkeä on KUNTOUTTAA henkilöä, joka on parantumattomasti sairas, vailla oikeasti lupausta paremmasta tulevaisuudesta, ja myös jotenkin sopeutunut ajatukseen siitä, ettei mikään kuitenkaan auta. Pään sisällä tämän sanotaan olevan, mutta vapaaehtoiselta kuntoutus ei kuitenkaan tunnu. Minusta kuntoutus on enemmän velvollisuus ja jäänne jostain 70-luvun vammaispolitiikasta, jolloin ajateltiin vammaisten olevan vailla omaa tahtoa ja itsenäisyyttä. Terve kuntouttaja on kuitenkin aina terve ja vammainen vammainen, sille tosiasialle ei voi mitään, kuntoutettiinpa sitten kuinka tahansa.

Muutkin tekevät, mitä haluavat. Tiedän, että omista haluista kaikki olisi kiinni. Nyt olen ottanut ensimmäisen askeleen kohti tervettä itsekkyyttä ja lupaan, ettei se jää siihen. Toinen ulkomaanmatka vuoden sisällä on vain alkusoittoa. Matkojen ainoa epäitsekkyydestä kertova elementti on omien lasteni ja vanhempieni mukanaolo. Minä haluan jakaa kokemukset heidän kanssaan, en kahmia kokemuksia vain itselleni. Muistot ovat tärkeitä, ja niitä haluan antaa lapsilleni omien isovanhempiensa seurassa. Siitä kun ei tiedä, kuinka kauan niitä voi syntyä.

Sain muuten vinkin toisestakin harrastuksesta. Siitä en kyllä tosin tiedä vielä tarpeeksi, en hinnoista, en toteutusmahdollisuuksista, mutta kerron siitä jahka ne selviävät. Keskitytään nyt tanssimaan. Tanssiseura järjestää pyörätuolitanssileirin marraskuussa, ja olen jo ilmoittautunutkin siihen.