Perjantaina 26.5.2017 Hulahula Suomi -ohjelman Oulu-jakso sitten tuli televisiosta. Olen tyytyväinen, ettei oma klippini korostanut MS-tautia liian paljon ja että se oli enemmän itseni näköinen.
Minua vaivasi, kun toimittaja oli jopa ärsyttävän kiinnostunut MS-taudistani, ja minä yritin olla siitä melko vähäsanainen. Pelkäsin ennen ohjelman lähetystä, että sairaus tulee korostetusti esiin, ja helpotuin, kun se ei tullut. Tauti on vain osa minua eikä edes pahinta, mitä minulle on tapahtunut. Kaikkien elämässä on jotain ikävää, eikä sillä mässäily tuo lohtua ainakaan minulle. Näillä korteilla pitää vain pelata.
Mielestäni jos kaikista profiilihenkilöistä on tarina, jossa henkilö voittaa vastoinkäymisensä aina tanssimalla, uskottavuus ja ohjelman kiinnostavuus kärsii. Tämä on vain minun oma ajatukseni enkä missään nimessä halua aliarvioida muita.
Minä olen elänyt sairauteni kanssa niin kauan, etten enää muista elämää ilman sitä. Olen purrut hammasta ja mennyt sinnikkäästi vastatuuleen. Olen mielestäni tehnyt tarpeeksi, kun saldona on yli 20-vuotinen opettajaura, tyttö ja poika, omakotitalo, lomamökki ja tasapainoinen elämä.
Kysymykseen, millaista oli ennen ja jälkeen diagnoosin, oli vaikeaa vastata, kun sairastumisen aikaan olin vasta parikymppinen ja aikaa on mennyt jo enemmän sairaana. Muistan vain sen, että halusin kaikkea "mahdollisimman paljon, mahdollisimman pian ja niin kauan kuin mahdollista", niin kuin ohjelmassakin sanoin.
Tärkeintä on pitää itsensä kiireisenä. Uskon, että tanssi tai mikä muu asia auttaa huomaamaan sen, missä on hyvä, onnellinen tai onnistunut negatiivisten ajatusten sijasta. Minulla tällainen asia on ollut ensin työ ja nyt eläkkeellä muun muassa pyörätuolitanssi.
